Hiljainen kuiskaus

  Ota minut syliisi,
  paina pääsi päätäni vasten,
  kuin olisimme pieniä ja viattomia.
  Kyynelin,
  vajoaisin syleilyyn.
  Odottaisin,
  hiljaa mielessäni,
  että lausuisit tiettyjä sanoja.
  Sinun.
  Tai edes vapaa kuten minä.
  Totuin jo osaani,
  heiteltynä,
  omine päätelmineni tuntemattomassa.
  Mutta metallinen symboli,
  kertoi liikaa valheita.
  Minäkö sinun?,
  huusin mielessäni,
  murtuen itkien kasaan.
  Mitä oikein kuvittelin...
  Ne pienet hetket,
  olin sinun,
  ja sinä minun.
  Elämäni parhaita hetkiä,
  jotka eivät kuin kuuluneet minulle.
  Et ehkä ymmärrä,
  mutta et olekaan asemassani.
  Pidin sinusta,
  nielin tunteeni sulautuen päiviin.
  Elin hyvänä ystävänä.
  Nyt putosin taas perseelleni,
  lattia vedettynä altani,
  uuteen leveliin soveltuen,
  sydämen pirstoutumisen saralla.
  Auttavia ohjeita ei missään lue,
  kun et kerro minulle.
  Olenko se minä,
  täysin tämä minä,
  joka saa sinut aina unohtamaan.
  Viattomana hymyilen,
  kuin kissa huomiselle.
  Rakastan hymyäsi,
  haluisin yhä pieneltä osin aina,
  herätä sen nähden.
  Haluisin olla perillä,
  laskea muurini ja olla.
  En vain ole,
  sinun.
  Minulla ei ole avainta,
  se on sinulla.

  Auta minua.

25/7/2013

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© 2012-2019 Kettu Saarinen. Kaikki oikeudet pidätetään.